Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Viimeinen lomautuspäivä. Tässä voi melkeen jo pidättää hengitystä. Ollut kyllä mahtavat kolme kuukautta. Ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ei ole päässyt tylsistymään ja kalenterin tyhjät päivät ovat lähes poikkeuksetta osuneet kohdilleen lepopäiviksi. Lomautuksen aikana tuli reissattua, valokuvattua, videokuvattua, häämessuiltua, hääkriiseiltyä, hääsuunniteltua ja hääblogattua. Tuli muutettua ja pidetttyä tuparit. Ehti käydä mökillä saunomassa ja uimassa. Jaloviinaa on kulunut litroittain, oluen määrästä puhumattakaan. Lumi ehtis sulaa, kevät puskea päälle ja nyt taas kerran ulkona istuessa, sää on lähes kesäinen. Töihin paluu ei silleen stressaa, mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että kyllä tähänkin tottuisi. Führer kyllä tuossa tuumaili, että ihan hyvä et meen taas töihin niin voi sellanen normaali arki taas alkaa. Ja ei tuo lompakko koivin pidempää lomautusta olisi kestänytkään.

Tuli tuossa juteltua yhden uuden tuttavuuden kera kaikesta maan ja taivaan välillä. Tokihan siinä tuli omaakin elämää sivuttua ja refereoitua. Itse olin kovasti sitä mieltä että mun elämä on jopa absurdia. Tämä uusi tuttavuus totesi kylmän viileästi mun elämän olevan ennemminkin mielenkiintoista. Mut mä oon pian 40. Mä uskallan myös väittää, että oon tehnyt asioita, mistä muuta haaveilee ja fantasio. Olen tehnyt asioita mitä muuta vihaa ja halveksuu ja eivät voi "ymmärtää". Toki matkan varrelle sattuu ylilyöntejä ja virhearvioita ja siitä mä oon tyhmä, että kaikista niistä en ole osannut ottaa opikseni edes toisella kerralla. Mutta sitten mukaan mahtuu paljon hienoa ja hyvää. Vaikka tuo Führer on piikki mun lihassa, hulavanne vatsassa joka saa perseen laulamaan ja kaikin tavoin välillä maailman rasittavin otus, on hän myös ihminen joka saa mut tuntemaan. Jopa silloin kuin kärsin semmoisesta "mikään ei tunnu miltään" olotilasta. Ei siis ihme että tuota paskiaista rakastan ja pyörin päätökseni siitä, että ei enää koskaan naimisiin.

Mun kulisseissa tapahtuu kokoajan ja viimeaikoina siellä on ollut, ei niitä absurdeja vaan just niitä mielenkiintoisia käänteitä. Tänne blogiin on edelleen kiva olla semmoinen kieliposkessa kirjoitteleva kännäävä sulhanen. Voin vain arvailla (ei mua oikeesti kyl ees kiinnosta) et mitähän jengi dikkaileen mun kaikenmaailman facepostailuistakin. Blogi ja face on kivoja karkupaikkoja, virtuaalielämän kaatopaikkoja. Führer tietää mun kulissit, tietää mun nettipersoonan ja tietää monta muutakin asiaa, mitä tietää harvat tai ehkä ketään muu ja se mua rakastaa. Hullu nainen!